Miksi tämä typerä kirjoitus ei nyt muokkaannu sellaiseksi mitä haluan? En usko että se johtuisi kirjoitustaidoistani, sillä on varmasti tekemistä kapitalismin ja nuorison huumekulttuurin kanssa. Äitisuhdekin varmasti vaikuttaa;)

Pöh. Oikeesti nyt. Siis olen 30-vuotias sinkku nainen. Olen ollut kahdessa pitkässä suhteessa. (Kai kaksikin vuotta lasketaan pitkäksi?) Haluaisin olla villi jännittävä seikkailijatyyppi, mutta oikeasti lasken kaiken aina varman päälle ja mietin kaiken etukäteen. Että se niistä seikkailuista ja huimista dramaattisista käänteistä.

Elämä koostuu yleensä seuraavanlaisista asioista:

• puoliso / perhe
• ystävät /suku /muunlaiset vertaisryhmät
• harrastukset
• opiskelu
• työ
• koti
• matkustelu

No tuo puoliso juttu tuntuu aika mahdottomalta nyt. Edellisessä suhteessa olin niin varma menettämisestä että panttasin r-sanaa. Ja tulihan se menetys sitten. Mutta kun en minä halua olla sellainen ihkupöksy joka juoksee miehestä mieheen innoissaan ja ihastuu jokaiseen kaksilahkeiseen. Ja sitten ihmettelee kun ei elämä onnistu. Ja ironistahan se on, että juuri sellaisillahan on elämässä vaikka mitä, toisinkun neiti vanhapiialla. Hitto.

Ystävät. No näitähän olen jo jotenkin käsitellyt. En koe enää yhteenkuuluvaisuutta. Eivät he tarvitse enää minua, tuskin kaipaavatkaan, enkä minäkään saa heistä oikein mitään esille. Ja suvustani eriydyin jo lapsena. Minä vain en kestä niitä ihmisiä. Anteeksi, olen huono sukulainen.

Työtoverini väitti ettei facebook ole harrastus. Minä sanon: vääryys! Sehän on lähestulkoon ainoa asia mitä ikinä teen säännöllisesti ja huvikseni! Ehkäpä seuraavalla kysyjälle mainostan sunnuntailenkkiäni. Se kuulostaa tervehenkisemmälle.

Kun jouduin lopettamaan opiskelut, tunsin pettäväni koko maailman. Olin ihan virallisesti luuseri. Mutta näinhän minä tunnen joka asiasta. Tänä syksynä olen ilmoittautunut italian kielen kurssille, mutta skeptikko minussa huomauttaa että katsotaan nyt. Hiljaa typerä skeptikko!

Töissä viihdyn ihan jees. Joskus toivon jotain haastavampaa, mutta sitten muistan että olen kaikessa huono. Parempi vain tehdä sitä mitä on aina tehnyt.

Kotiin voin sanoa panostaneeni tänä kesänä/syksynä, olenhan ostanut kaksi hyllyä, sekä laatikoita. Voi IKEA, kuinka minä sinua rakastankaan! Mutta omistusasunto minun tulisi hankkia. Ihan oikeasti, olenhan jo aikuinen.

Toivon että tulevaisuudessa, kun saan perseeni välillä pihalle tästä asunnosta ja ihmisten ilmoille, alan innostua myös esim. matkustelusta. Tässä melankolisessa perussuomalaisessa syysmielentilassa en todellakaan lähde mihinkään murjottamaan. Sitä tein aivan tarpeeksi niillä lukuisilla lapsuuden museo/kirkko/whatever-kiertueilla, johon äitini minut väkisin raahasi.

Kyllä se tästä lähtee. Kyllä minä vielä keksin jotain tavoitteita elämälleni. Ihan varmasti.